Ajattelin jo että lopetan tämän blogin kokonaan, kun ei oikein ole ollut mitään kirjoitettavaa. Sitten näin taas unen. Vaikka valveilla tunnen jo välillä päässeeni tästä kaikesta yli, näköjään alitajuntani kuitenkin pureskelee aihetta vielä. Nythän parin viikon päästä tulee vuosi siitä, kun ex-mies ekan kerran vihjaisi, että jotain on vinossa. Juhannuksena tulee vuosi siitä kun tajusin toisen naisen olemassaolon, ja heinäkuun alussa vuosi virallisesta erosta. Vielä voin ajatella että "vuosi sitten tähän aikaan kaikki oli hyvin".

Se uni. Ex-mies tuli käymään meidän työpaikalla ja meni lähimmän työtoverini huoneeseen. Naisella oli mukana vauva kantokopassa, ja hän nosti sen exän syliin. Se oli heidän yhteisensä. Raivon vallassa kysyin milloin lapsi oli syntynyt ja laskeskelin, että vauva oli pantu alulle heti pari viikkoa häämatkamme jälkeen. Olin niin vihainen että löin miestä kasvoihin. Jostain syystä en ollut työkaverille lainkaan vihainen.

En ollut taas ajatellut eroa pitkään aikaan, kuten blogihiljaisuuskin antaa ymmärtää. Sitten näin unen.

Unessa olin entisen miehen luona hakemassa unohtamiani tavaroita ja ilkeilläkseni hänelle otin mukaani myös jotain sellaisia tavaroita, jotka olivat hänelle rakkaita, kuten pehmoleluja. Tutkin myös hänen kirjahyllyään ja totesin että uudella naisella lienee hieman moukkamainen maku, hyllyssä oli vino pino valittujen palojen klassikkolyhennelmiä. [Todellisuudessa olen kaiken omani jo kauan sitten saanut. Enkä ottanut mukaan ainuttakaan pehmolelua... Unessa asunto myös näytti erilaiselta kuin oikeasti.]

No niin, ihan normaali erouni kai. Mutta hölmöyksissäni menin ja referoin sen UM:lle... itsepä kyseli millaista unta näin, mutta ei tietystikään olisi pitänyt kertoa. Kertomiseen vaikutti varmaan se, että olimme puhuneet avoimesta kommunikaatiosta edellisenä päivänä. Silti. Olinpa idiootti. Ärsyttää. Nyt joudun miettimään johtuvatko eilisiltaiset vähän harmistuneen oloiset tekstarit tästä vai jostain muusta. Kun vähän vitsailin alitajuntani luurankoharrastuksesta ja sanoin toivovani ettei hän siitä välittäisi, ei vastausta enää tullut. Aargh, jos olen nyt mokannut tämän näin alkeellisesti ja tyhmästi. Rajansa rehellisydelläkin.

Ajoin tänään tavalliseen tapaani töistä kotiin entisen kotini ohi. Päätä hieman kääntämällä näin, että nyt sinne oli ripustettu ihkauudet verhot! Olen ihan raivoissani. Enkä haluaisi olla. En haluaisi välittää koko asiasta.

Muistan ihan selvästi kun ripustimme edelliset, yhdessä huolella valitut verhot muuttaessani virallisesti miehen luokse vappuna 2004. Se oli minulle silloin jotenkin symbolinen juttu, että nyt tämän kodin emäntä olen minä. Kai olen sitten tähän asti kihissyt tyytyväisenä, että minunpa valitsemat verhot niillä edelleen siellä roikkuu... Mutta nyt se uusi nainen on selvästi ottanut tilan haltuun. Kohta he saavat varmaan lapsia.

Voi helvetti, miksi kiihdyn tästä nyt näin. Hääpäivä meni viime sunnuntaina ohi ihan kyynelittä, samoin eilen postista kolahtanut kopio avioeropäätöksestä. "Käräjäoikeus on tuominnut Teidät avioeroon." Sanamuoto on osuva, ei todella tunnu siltä kuin minulla olisi itse ollut koko touhussa osaa tai arpaa... Olen ollut vain tekemisen kohde. Objekti, tai sivustaseuraaja.

Onpa kaksijakoinen fiilis. Toisaalta olen ihastunut ja näen UM:ssä ja meidän suhteessamme paljon sellaisia hyviä asioita, mitä ei ex-mieheni kanssa ollut. Pidän hänestä koko ajan enemmän, vaikka yritänkin ottaa tämän aika hitaasti. Toisaalta sitten hiillyn tällaisesta. Voi minua. Erostakin on kohta jo kahdeksan kuukautta.

Tapasin tänään eksän. Piti puhua parista käytännön jutusta ja halusin tehdä sen kasvokkain. (Vittuillakseni ehdotin tapaamista samassa baarissa missä hän muutama vuosi sitten signeerasi eropapereita edellisen ex-vaimonsa kanssa. Vittuilu taisi mennä hukkaan kun ei hän sitä tuntunut tajuavan...)

Hän oli ilahtunut siitä, että halusin tavata "Kivaa kun voit paremmin jne". Puhuttiin siinä ensin tuttujen kuulumisia, sitten hetken itse asiasta, sitten perheidemme kuulumisista lyhyesti ja lopuksi vähän hänen asioistaan. Kyselin, missä hän nyt etupäässä oleskelee. Enimmäkseen kuulemma työnaisensa luona (vuokrakämpässä) mutta he eivät silti ole luopumassa entisestä kodista (joka on siis omistusasunto), ainakaan vielä. Yllättävän hyvin jaksoin kuunnella sitä me-muodossa puhumista ilkeilemättä. Hän ehdotti, että sopisimme, minkälaisista elämänmuutoksista tiedotetaan toisillemme, vai tiedotetaanko ollenkaan. Sovimme, että pitää ilmoittaa jos muuttaa, menee naimisiin tai saa lapsen. Olikohan se tyhmä sopimus, en tiedä... mutta ehkä on kivempi kuulla suoraan eikä jonkun mutkan kautta.

En kertonut UM:sta kun ei ex sitä suoraan kysynyt. Jostain syystä en halua suoda hänelle sitä helpotusta. Enkä ainakaan halunnut nähdä sitä onnittelevaa "Oon iloinen sun puolesta" -naamaa. Olisin varmaan voinut pahoin. Hän nyt ei vaan ole enää siinä asemassa, että hänellä olisi lupa olla iloinen puolestani.

UM on kahden kuukauden jälkeen edelleen ihana ja minä ihastunut. Mutta ei tunnu hyvältä kirjoittaa hänestä samassa postauksessa. Hän ansaitsee omansa tässä lähitulevaisuudessa.

Ystäväni ovat olleet jotenkin epäilyttävän hiljaa tästä UM-kuviosta. Tai oikeastaan kaikki kommentit ovat olleet positiivisia, mitäänsanomattomia tyyliin

"no sehän on kivaa, se tekee sulle hyvää, ihanaa kun on jotain actionia, nauti nyt, sä oot sen ansainnu".

Ihan niin kuin kukaan ei uskaltaisi kyseenalaistaa valintojani. Pelkäävätköhän he, että menen rikki arvostelusta enkä kestä kuulla mitään neuvoja? Vai ovatko he vieläkin shokissa erostani ja siitä, etteivät nähneet ex-mieheni lävitse (enhän itsekään nähnyt!)?

Sitten kun otan itse puheeksi minua epäilyttäviä asioita, he vain mumisevat. Ja sanovat että eihän sulla oo kiirettä minnekään ja ettei mitään päätöksiä tarvitse vielä tehdä. Hmm. En oikein tiedä miksi tästä kirjoitan ja mitä sitten haluaisin ystävien sanovan. Oikeastaanhan he ovat olleet ihan kannustavia.

Olin tänään yhdeksättä ja viimeistä kertaa terapiassa. Etukäteen jännitin, mitä terapeutti sanoisi uudesta "suhteesta" (kyllä sitä nyt on jo voitava sanoa suhteeksi) ja harkitsin jopa etten kertoisi ollenkaan. Mutta olisihan se ollut melko tyhmää ja lapsellista... Kun sanoin, että sujuu paremmin, hymyilin varmaan aika leveästi, koska hän kysyi heti, mitä on tapahtunut. Ja sanoi, että uusi mies on hyväksi siinä mielessä, että suhtautumiseni miehiin voi muuttua taas luonnollisemmaksi. Naiseuteni vahvistuu ja voin peilata sitä uutta miestä vasten.

Sovimme, että terapiasuhteemme päättyy säännöllisessä mielessä, mutta voin soittaa, jos tarvitsen vielä kertaluontoista apua. Ilmoittauduin myös eroryhmään, katsotaan otetaanko minut siihen. Ryhmästä yritetään kuulemma rakentaa kohtuullisen homogeenistä, joten jos kaikki muut ovat kuusikymppisiä niin tuskin pääsen mukaan... Tästä taisin aikaisemminkin kirjoittaa, että toisaalta en jaksaisi enää "prosessoida" eroa, mutta toisaalta haluan voida myöhemmin sanoa (itselleni ja muille) tehneeni kaiken voitavani ettei tästä jäisi käsittelemättömiä traumoja. Niitä, jotka sitten kertautuvat seuraavillekin sukupolville. Ja saanpahan vielä lisää vastinetta kirkollisveroilleni.

Uuden miehen (UM) kanssa ollaan nähty kerran, pari viikossa toistemme luona. Siinä välissä on tekstailtu ja pari kertaa soiteltu. Ihastuminen on aika voimakasta ja yhdessäolo siis ihanaa. Säkenöivää keskustelua, herkuttelua ja kuohuviiniä, kiihkeää seksiä ja kainalossa nukkumista (johon en ole aikaisemmissa suhteissa ikinä pystynyt, se on ahdistanut liikaa). Mitä muuta voi ihminen toivoa?

Miten olenkaan onnellinen siitä, ettei ikinä enää ole vuosi 2006.

Alkuvuoteen mahtui monta upeaa hetkeä, monesti muistan ajatelleeni: "Tämä on elämäni onnellisin päivä". Gradua painoon viedessä, polttareissa, hääpäivänä, häämatkallakin kai. Tuntui myös ihanalta kävellä ekaa kertaa ihan oikean oman alan työpaikan ovesta sisään. Valmistujaiset juhlineen, toistaiseksi viimeinen kouluun liittyvä suvivirsi.

Kesä 2006 olikin sitten aika kaamea ensimmäisistä erokeskusteluista muuttoon ja omille jaloille nousemiseen saakka. En muista heinäkuusta juuri mitään, onneksi osa on ylöskirjattu tänne blogiin.

Syksy on ollut uudistumista, työhön sopeutumista, ihastumista. Baari-ihastuksesta ei vielä osaa sanoa, johtaako se mihinkään, mutta meillä on ollut aika upeaa. Jännää, etten oikeastaan kunnolla muista, miltä silloin tuntui ihastua ex-mieheeni neljä vuotta sitten. Ihmismielen defenssit toimivat kai näin.

Kiitos kommentoijille rohkaisusta ja ajatuksista. Kirjoitan vastakin ja kerron miten uusi alku 2007 etenee.

Blogikoukku pahenee ja ensi kertaa tartun kiertojuttuun (meemeiksikin kai kutsutaan) kun Matosella oli niin hyvä. Soundtrack of my life.

1. Sukupuolesi

Nainen, joka elää vapaaherran elämää

2.  Mikä on suurin unelmasi?

Kaikki on hetken tässä

3.  Mitä inhoat?

Poika vuoden takaa

4.  Millainen fiilis sinulla nyt on?

Musta, niljaisten lehtien kaupunki

5.  Miten elämäsi sujuu ylipäätään?

Heikko valo

6.  Mistä asioista pidät?

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

7.  Mitä haluaisit sanoa ihastuksellesi/tyttö-/poikaystävällesi?

Minä suojelen sinua kaikelta

8.  Missä haluaisit olla?

Kalifornian ruosteiset kukkulat

9.  Kuvaile elämää?

Entäs nyt?

10.  Kuvaile itseäsi?

Kaunis ja ylpee

11.  Mitä sinä haluaisit juuri nyt?

Lähettäkää minulle kirjoja

Kumpikohan on vaikeampaa, yrittää olla hautomatta eroa loputtomasti vai yrittää olla ihastumatta ihan päätä pahkaa. Pitkän tähtäimen hyvinvoinnin kannalta kummassakin yrityksessä onnistuminen olisi kai tärkeää.

Ja hei, olen vasta 25. Miksi katson kiihottavaa miestä silmiin ja mietin, minkä näköisiä lapsistamme tulisi? Kolmansilla treffeillä. Sen täytyy olla geeneissä.

Mutta totta puhuen, ehkä tämä on vain sellaista korvikeihastumista. Nautin siitä, että minua sanotaan kauniiksi, että joku halaa ja pitää sylissä. Älyllisestä keskustelustakin nautin. Että on joku jolle laittaa ruokaa, joku joka avaa viinipullon. Ei sitoumuksia, en edes tiedä milloin tapaamme taas. Jos tapaamme. Silti hyppään metrin ilmaan kun puhelin piippaa tekstiviestin merkiksi.

Salaa iloitsen siitä, että seuraava tapaaminen terapeutin kanssa on vasta tammikuussa. Siihen asti voin tehdä mitä vaan. Miksi terapeutti tuntuu toiselta äidiltä, jolle ei kerrottaisi uudesta suhteesta??

...ja voivoteltuani taksissa lähdin seuraavana iltana kavereiden kanssa ulos, kunnon etkojen jälkeen tanssimaan. Sellainen ilta, ettei väsyttänyt yhtään. Kaverit toisensa jälkeen lähtivät kotiin mutta minä vain tanssin ja lopulta eräs mies kiinnitti huomioni. Lähdimme yhdessä ja vielä hakiessani takkia eri narikasta kuin hän, mietin mitä teen jos häntä ei enää näykään. Epäluuloisuus ei vähällä katoa.

Hän kuitenkin tuli. Loppu ei ole vielä historiaa mutta syy siihen, miksi vatsassani on parvi perhosia ja ajatukset harhailevat niin, ettei työnteosta ole tulla mitään. Tapasimme eilen uudelleen. Wau. En osaa olla yhtään hard-to-get vaan melkeinpä liian innokas. Mitäköhän  tästäkin tulee, ja mitä terapeutti sanoo??